Tajutonta touhua...

Tulipa opetusta elämän raadollisuudesta oikein isän kädestä. Menemättä sen syvemmälle pohdiskelemaan filosofisia ulottuvuuksia siitä, kuinka nopeasti asiat muuttuvat ja miten saa olla tyytyväinen kun on suht terve, sanon vain "carpe diem".

Viikonloppuna olin sukutiluksilla Porvoossa ja piti soutuvene nostaa talviteloille. Ei mikään lasikuitupotski vaan tervattu puuvene. Ensin piti saada vedet äyskärillä ja ämpärille pois. Noh, riuskoina miehinä pojan kanssa venettä tyhjennettiin. Sitten pohjalla oli ~5cm vettä perässä, jonka ajattelin sitten kaataa pois. Otin reunasta kiinni ja nostin venettä kyljelleen. Se onnistuikin hyvin, mutta selästä vihlaisi. Saimme vielä hetken painia veneen kanssa, ennen kuin se oli nostettu rantatöyräälle ja käännetty ympäri talveksi. Varsinainen revohka oli töissä. 3 lasta veti vaimon kanssa köydestä. Lisäksi vielä pari tätiä muuten hengessä mukana, joista toisella käsi turvoksissa ja toisella ävelysauvat. Ja sitten vielä yksi selkäpotilas.

Selkä tuntui kipeältä eikä tullut kyseeseenkään seistä suorassa. Onneksi löytyi pari "Dolan" kipulääkettä jonka voimilla tultiin kotiin Tampereelle.

Varsinainen hauskuus alkoi vasta aamulla. Yön olin nukkunut suht hyvin. Aamutoimien jälkeen söin puuroa pöydässä kun alkoi huimata. Puuron syönti jäi kesken ja nojailin hetken käsiini. Viimeinen muistikuva ennen kuin havahduin makuuhuoneen lattialta on, että vaimo yritti auttaa minut lepäilemään sänkyyn. Olin kuulemma köpötellyt hetken matkaa, mutta juuri ennen sänkyä valahtanut veltoksi. Olin puolisen minuuttia tajuttomana ja tokenin parahiksi keskustelemaan hätäkeskuksen tädin kanssa voinnistani. Ambulanssimiehet kävivät hakemassa Acutaan, jossa sain kipupiikit molempiin pakaroihin. 3h elbailun jälkeen pääsin pois. Diagnoosi oli perinteinen noidannuoli. Onneksi ei ollut välilevyt menneet. Tai ainakin nyt on sellainen käsitys. Selkä alkaa tuntua paremmalta, joskin vielä muistuttaa veneoperaatiosta välillä.

Lopetetaan tarinointi kliseeseen että "pahemminkin olisi voinut käydä".